Päivän tärkein tavoite paahtavan auringon alla oli voida päivän päätteeksi vähintään yhtä hyvin kuin aamulla. Tässä oli monella meistä tekemistä. Olemme tottuneita venymään, pystymään, saavuttamaan ja vielä onnistumaan siinä.
Normaalissa arjessa rajat ovat häälyvämmät ja samalla petollisemmat. On vaikea hahmottaa, miten oma päätöksentekokyky rapautuu kuormituksessa, vauhdissa, palautumisen nälkävuosissa ja itsestä repimisen riemujuhlissa.
Mitä kuormittuneempi on, sitä lyhytnäköisempiä ratkaisuja tulee tehtyä: “No, tehdään nyt näin. Sillä selvitään ainakin tästä tilanteesta.” Sitä vähemmän on aikaa ja energiaa jäsentää kokonaisuutta, erilaisia vaihtoehtoja tai valita tulevaisuutta rakentavia painotuksia.
Mitä kovempi vauhti, sitä todennäköisemmin tehdään manageriaalisia ratkaisuja johtajuuden sijaan. Syntyy jopa sellainen harhakuva, että kun heti, kun tämä kauppa saadaan kotiin, tämä homma lapioitua, tämä tilaus toimitettua, olemme onnistuneet. Silloin olemme onnistuneet ehkä tässä hetkessä, mutta pitkällä tähtäimellä olemme saattaneet tehdä jopa hölmön ratkaisun.
Päivän johtajat pitivät upeasti fokuksen tuloksentekomme ylläpitämisessä. Tavoitetta toistettiin ja huolehdittiin, että se siirtyy myös jokaisen käytännön teoiksi. Tehtävä ei ollut helppo, koska tietysti johtajia itseäänkin kutkutti roisi työnteko ja fyysisen todellisuuden ylenkatsominen.
Iltapäivällä meitä kohtasi uudenlainen yllättävä tilanne, kun yhteisöä kohtasi suru, läheisen ihmisen menetys. Seurasimme hiljaisina ja neuvottominakin, miten ihmisiä virtasi tukemaan surevaa perhettä, vähitellen lisää ja lisää. Ihailimme sitä, miten surevia ei jätetty yksin, vaan siihen tultiin tueksi ja olemaan läsnä, suremaan yhdessä. Kolme lasta jäi ilman äitiä, nuorin heistä viikon ikäinen.
