Moni johtaja tekee työtään yksin. Pääjohtajan pesti ei tarjoa useinkaan mahdollisuutta jakaa ajatuksia, ideoita ja tunteita vapaasti kollegojen kanssa. Osa tästä on luuloa. On mahdollista jakaa paljon enemmän. Jakaminen, ideointi, itsen kehittäminen ohjatusti ja siten omien ajatusten kyseenalaistaminen neutraalilla maaperällä, sekä tottumusten kyseenalaistaminen, tuottavat kaikki jotakin parempaa. Vähintäänkin se laskee eettisten riskien realisoitumisen todennäköisyyttä.
Miksikö tämä kaikki pienentäisi eettisten riskien todennäköisyyttä? Siksi, että vähemmän asioita tapahtuu salassa, päätöksiin tulee useampia näkökulmia jolloin niiden laatu paranee ja jatkuva kehittyminen sekä estää "minä tiedän paremmin kuin muut" -syndrooman kehittymistä että pitää ajassa kiinni, jolloin "näin on aina tehty" -sokeus valtaa hitaammin alaa.
Suomessa on tyypillistä, että apua ei haeta. Avun hakeminen nähdään heikkoutena ja siihen tulee langeta vasta, kun ei mitään muuta voi. Tarkoitan avun hakemisella tässä kaikkea mahdollista johtoryhmän parempaan hyödyntämiseen (voimakkaampi delegointi), vastuunoton vaatimiseen, johtoryhmän sparraukseen ulkopuolisen ammattilaisen avulla, executive coachingiin, uuden oppimiseen ja myös henkilökohtaiseen terapiaan hakeutumiseen.
Kehittyminen ei ole pahasta. Se on hyvästä.
Hyvä veli -verkostoja perustellaan toisinaan sillä, että siellä johtajat voivat vertaistensa kesken jakaa ajatuksia, ideoita ja tunteitaan. Aina kun tämä jakaminen toimii, se on hyvästä. Asioista keskusteleminen lisää tietoisuuden syvyyttä, "tuuheuttaa" asioiden ja kokemusten merkityksiä ja siten avaa uusia näkökulmia tuttuihin asioihin. Ehkä joku kehtaa kysyä senkin, onko idea aivan pölö?
Toisinaan käy niin, että verkosto toimiikin pakkopaitana, ohjaa toimimaan tietyn roolin mukaan sen sijaan, että keskustelu vapauttaisi ja avaisi uusia kysymyksiä. Jos on mukana pakkopaita-porukassa, kuka uskaltaisi avata pelin ja alkaa puhua oikeasti?
Mitä me olemme vuosikymmenten varrella oppineet? Historian tuntemus on hyvästä.
Ville Kivimäen väitöskirja, Battled Nerves: Finnish Soldiers’ War Experience, Trauma, and Military Psychiatry 1941-44 avaa meille sitä traumaattista oppimiskokemusta, minkä sota toi. Selviytymisen pakon keskellä pidettiin epänormaalina sitä, että sota vaikutti ihmiseen. Terve reagointi epänormaaliin tilanteeseen haluttiin marginalisoida sen pelossa, että reaktiot "leviävät".
Sotasairaaloista lähetettiin psyykkisestä traumasta kärsiviä Lahden tarkkailukomppaniaan. Nämä veteraanit pakotettiin noudattamaan voimisteluohjelmaa, jonka tavoitteena oli aiheuttaa toipilaissa ”pako terveyteen.” Käytännössä kyseessä oli fyysinen simputus.
Tutkija arvioi, että nyky-yhteiskunnassa elävät kovuuden ihannointi ja tunteiden kätkeminen ovat osaltaan sotien seurausta. Olen taipuvainen ajattelemaan samoin.
Tässä on meille kaikille haaste roolista riippumatta: miten tuemme pääjohtajien henkistä kasvua, jakamista ja kehittymistä? Haaste on sama sekä johtajalle itselleen että hänen ympärillään toimiville. Erityisen kriittinen kysymys tämä on työnantajalle. Ylin johto on nimittäin yrityksen suurin eettinen riski.
Henkilökohtainen kasvu on eri asia kuin asioiden tietäminen tai satunnainen jutustelu kaveriporukassa. Tai voi uskotella itselleen että satunnainen ajattelu on kasvattavaa. Se on aivan yhtä kasvattavaa kuin satunnainen kuntoilu on kuntoa nostattavaa. Harmi sinänsä.
Oman tietoisuuden rajallisuuden tunnustaminen on hyvästä.
Ihmisyyteen liittyy tietoisuuden perusristiriita. Ne vanhemmat, joita erityisesti toivotaan koulujen vanhempainiltaan, loistavat poissaolollaan, ne esimiehet, joiden "kaikki" toivovat osallistuvan edes johonkin valmennukseen, katsovat olevansa jo riittävän hyviä tai kertovat etteivät he usko valmennukseen.
Tämä ristiriita tarkoittaa sitä, että jos nyt ajattelet, ettet oikeastaan tarvitse mitään henkilökohtaisen kasvusi tueksi, voisit miettiä asiaa ehkä vielä uudelleen. Tekosyiden lista on pitkä. Kuitenkin ehkä voit. Ehkä se on jopa velvollisuutesi?
/Erika
Kivimäki, V. (2913) Battled Nerves: Finnish Soldiers' War Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 1941-44.
