Aristoteles totesi aikoinaan, että elämän tarkoitus on onnellisuus. Onnellisuus on hänen mukaansa perimmäinen päämäärä, koska tavoittelemme sitä sen itsensä vuoksi eli ollaksemme onnellisia, emme saadaksemme onnen avulla jotakin muuta, mielestämme vielä parempaa tai arvokkaampaa.
Onnea etsimässä
Joanne B. Ciullan ilahduttavan kirkas ajattelu tuo Aristoteleen ajattelua helposti ymmärrettäväksi ja nykyaikaan kirjassaan The Working Life – The Promise and Betrayal of Modern Work. Kirjassa on paljon muutakin, mutta erityisen viehättävää on havahtua jälleen kerran huomaamaan, miten niin moni ajatus on ajateltu jo joskus kauan, kauan sitten.
Aristoteles nojasi ajatteluun ja keskusteluun. Hän haki viisautta ja ymmärtämystä, loogisesti. Kaiken viisauden alku oli hyveellisyys, ei ääripäiden hakeminen. Aristoteleen ajattelusta ollaan tänä päivänä kuitenkin varsin kaukana – ahneuden, itsekkyyden, lyhytnäköisyyden ja pikavoittojen tavoittelun vimmassa.
Hyveellisyyden karistessa onnellisuus menee helposti piiloon. Sitä pitää ryhtyä etsimään keinolla millä hyvänsä, usein myös ääripäistä. Halutaan päästä huipulle, josta onni saattaisi löytyä ja pysyä siellä. Huippujen välissä on kuitenkin laaksoja ja tasanteita.
Paluu keskitielle
Eettisyys on keskitien kulkemista, kohtuullisuutta. Työelämässä eettisen johtamisen tiedetään lisäävän henkilöstön työhyvinvointia, luottamusta ja tuottavuutta. Eettisesti johdetussa yrityksessä työntekijät ovat ylpeitä työstään ja arvopohja on vahva. Voisi kuvitella, että hyvinvoivat ihmiset ovat myös onnellisempia kuin pahoinvoivat.
Mutta mitä kohtuullisuus on tämän päivän työelämässä? Onko sitä? Onko olemassa tasainen vaihe muutosten keskellä ja informaatiotulvan virrassa?
Tuttua tarinaa: Työn ja muun elämän tasapainottelu on vaikeaa. Ahdistaa, puristaa, väsyttää, potuttaa. Huono omatunto soimaa niin kotona kuin töissä. Ristiriidat tekemisen ja omien arvojen välillä rassaavat.
Kyse on lopulta valinnoista: Etsitään kohtuullisuutta. Ja onnikin on lähellä, Aristoteles keksi sen jo kauan sitten, se on meissä. Kun vain ehtisi tunnistaa sen tavatessaan?
Voiko onnen saada kiinni juoksemalla täysillä perässä?
Erika
