Saavuimme aamulla tyomaalle intoa puhkuen. Toiseksi viimeinen paiva edessa ja paljon viela opittavaa ja tehtavaa. Syntyi sanaton hetki, kun silmiemme edessa “avautui” edellisen paivan tyon jaljet. Kovalla vaivalla kaivettu kuoppa, jonka pohja oli vihdoin saatu vaateriin, oli lahes taynna karkeaa hiekkaa ja soraa. Lasti oli selvasti kipattu siihen auton lavalta. Mita ihmetta?!
Asiaa selvitettyamme kavi ilmi, etta Otjoimuise Day Centren henkilosto oli ilmeisesti laskenut budjetin optimistisesti, eika rakenteilla olleeseen hiekkalaatikkoon ollutkaan varaa. Aloimme kiltisti tayttaa kuoppaa ja valmistaa pihaa seuraavan paivan juhliin.
Paivan aikana kaytimme paljon energiaa sen miettimiseen, missa homma on mennyt pieleen, onko joku vetanyt valista. Pohdimme myos sita vaihtoehtoa, etta keraisimme keskuudestamme tarvittavan summan. Saimme kuitenkin selkeat ohjeet tahdata seuraavan paivan valmistujaisjuhliin, joten ahkeroimme toiveistamme huolimatta kuopan taytossa. Tilanne kaihersi mielta.
Onneksi samalla saimme jatkaa maalaamista iloisilla vareilla. Paivan aikana ehdimme jo koristelun puolelle.
Illalla keskustelimme vakavasti siita, miten olimme alistuneet ns. ylhaalta annettuun kaskyyn tayttaa kuoppa. Miksi emme heti pysayttaneet tilannetta, selvittaneet faktoja ja vaihtoehtoja? Ehka olisimme sittenkin voineet saada hiekkalaatikon valmiiksi. Sitakaan ei voinut olla miettimatta, miten usein kotoisessakin arjessa tulee tehtya asioita, koska “nain nyt vaan taytyy tehda”? Perusteluksi kelpaa taloustilanne, kilpailijoiden toimet, hallituksen linjaukset ja milloin mikakin. Miten harvoin hoksaa, etta tilanne on viela aidosti auki, jotain on viela tehtavissa. Voi olla jopa mahdollista tehda taysin toisin.
