Supervoima on hieno juttu. Ja samalla pahasti pielessä. Sinun supervoimassasi ei itse asiassa ole mitään vikaa, päin vastoin. Mutta supervoiman tunnistamisessa on perustavanlaatuinen virhe.
Miksi kyseenalaistan jokaisen ihmisen omaa erityislahjaa, omia “tuomisia” työyhteisöön? En kyseenalaista sitä ajatusta, että sinussa – ja jokaisessa meissä – on jotakin erityistä. Jokainen meistä tuo työyhteisöön jotakin, jolla on merkitystä ja joka auttaa työyhteisöä onnistumaan työssään.
Mitä sitten kyseenalaistan? Kyseenalaistan idean “lahjasta". Ja teen sen siksi, että elämme epidemiaa, jossa monet kokevat, että heidän pitäisi “olla jotakin”. Ja juuri tässä “lahja” on ongelmallinen konsepti.
Lahjan ongelma
Lahja tulee annettuna. Ja kun nuorena, uransa alussa, on vasta oppimassa työtä, omaa alaa, työyhteisön jäsenyyttä ja organisaation toimintalogiikkaa, asiakastyötä, palkan ansaitsemista, jne. – ei vielä, heti ja äkkiä – ole “jotakin”. Ja silloin voi erehtyä luulemaan, että ei myöskään tule miksikään. Tai kun kokeneempana on välttämätöntä opetella uutta, kenties kokonaan uusi ala, oppimisen työläys voi saada luulemaan, ettei itsestä ole siihen.
Katsoin joskus vuosia sitten tv-ohjelmaa, jonka nimeä en enää muista. Beatboxaaja esitteli taitojaan ja suu soi kuin huikea rytmikone. Siinä Poliisiopiston Larvell Joneskin (näyttelijä Michael Winslow) olisi ollut ihmeissään. Lopuksi katsojat saivat kysyä taiturilta kysymyksiä. Nuori katsoja kysyi, milloin taituri oli huomannut, että hänellä on tällainen taito.
Juuri tässä on supervoiman käsitteen ongelma. Olen kuullut monen ajattelevan, että se vain on ihmisellä. Se ei ole työn tulos. Supervoiman omaamiseen voi havahtua ja sitten se vain on. Se voima. Tällainen ajatus rakentaa ulkoista hallintakäsitettä. Uskomusta, että asioita tapahtuu itselle, on tapahtumien ja olosuhteiden uhri. Kokeneemmilla tämä sama ajatusmalli voi estää kokeilemisen ja uuden oppimisen.
Osaaminen, taito, erinomaisuus tulee kuitenkin vain työn ja harjoittelun kautta. Ja sen kautta, että on voinut ensin asettua oppijan, vasta-alkajan, hetkittäin tumpeloijankin asemaan. Tarvitaan siis ainakin kaksi asiaa, jotta voi tulla osaajaksi: työtä ja uskallusta opetella.
Jos hiotaankin raakatimanttia, “raakalahjaa"?
Mitä, jos puhuisimmekin timantin hiomisesta? Jokaisella on raakatimantti ja itse voi päättää, millä ahkeruudella sitä hioo tai on hiomatta. Tottakai myös ympäristö vaikuttaa ihmisen kehittymiseen. Tuki, sparraus, kannustus ja osaamistaan jakavat kollegat ovat isossa roolissa. Harva ympäristö, jos mikään, on kuitenkaan täydellinen. Se, miten ihminen kehittyy työssään, riippuu sekä ihmisestä itsestään että organisaatiosta: siitä, millainen person-organisation-fit eli yhteensopivuus on.
Vai mitä mieltä olet? Vaihdetaan yhdessä ajatuksia!
- Erika Heiskanen
tj., partner
